Terveisiä Montenegrosta. Tai ei ne edes lähettänyt. Maailman nuorin valtio ja Euroopan korruptioitunein maa antoi hengästyttävän kauniita maisemia, liikaa turisteja, hirveää musiikkia, läkähdyttävän helteen ja ulkoilmateatterifestivaalin jonka järjestelyt olivat todella huonolla tolalla. Siinä kun Belgradissa kaikki oli järjestetty meidän puolestamme ja ihmiset todella halusivat toteuttaa toiveemme, Budvassa yksinkertaistakin pyyntöä piti säätää puoli päivää. Ihmisiä ei kerta kaikkiaan vaan kiinnostanut järjestää minkäänlaisia festareita. Ja itse esitys... Uskomaton elämysmatka. Kävimme teknisesti paikat läpi näyttämöllä, jonka jälkeen tuli tieto ettei meillä ole kunnon läpäriin aikaa. Selvä. Hotellille keräämään voimia, yhdeltätoista illalla oli showtime. Tulimme paikalle kymmentä vaille kymmenen, tarmoa täynnä, vain huomataksemme että edellinen veto, italialaisten saippuamelodraamattelu, vain kesti ja kesti. Kun se vihdoin loppui, kello oli VIITTÄ vaille yksitoista. Siis viisi minuuttia aikaa valmistautua, ja tarpeisto tuli vasta nyt mukaan, muunmuassa rummut joista puuttui pedaali ja kitara joka varastettiin pari minuuttia ennen esityksen alkua. Esitys alkoi myöhässä tietenkin, ja hirvitti jonkin verran. Vedettiin sitten kuitenkin aika tiukka veto, asennetta ainakin riitti. Katsojan elämystä ja näyttelijän oloa ei yhtään auttanut viereisestä ravintolasta koko näytelmän ajan tullut turbofolk-jumputus. Se oli siis ihan korvan vieressä. Koita siinä sitten näytellä. Ja myöhän näyteltiin. Urakan jälkeen oli mahtava fiilis, siksi kun se oli ohi ja siksi että se vedettiin kunnialla loppuun asti.

Vaikka järjestelyt kusivatkin, reissu oli silti todella hieno, kiitos mahtavan porukan. Mutta oli kyllä kiva palata viileään Helsinkiin, pissata juomaveteen ja maksaa s-kortilla. Voi olla että Budvaan ei ihan heti mene takaisin, vaikka nyt tietäisi ainakin enemmän. Löytyy sieltäkin salarantoja jonne turistit eivät ole löydä. Jää nähtäväksi.

Veitset leikkaa ilman on nyt hyvin todennäköisesti ohi. Olo on kaihoisa, mutta onnellinen, onhan se aivan törkeän hyvä näytelmä ja kaikenkaikkiaan mahtava projekti niin monella tavalla. Paras ja mielenkiintoisin kokonaisuus missä olen koskaan ollut mukana. Kiitos siitä.
Täällä on muutama kuva reissusta.

Turhuuksien rovio. Kesä alkoi ihanaa, olkapääleikkaus takana ja koko kesä käytännössä toipumista siitä. Hyvähän nuo on hoitaa, sanovat, mutta eipä se paljon nyt lohduta, kivutkin on aika messevät. Miltei puolet rustorenkaasta oli siis vasemmasta olkapäästä irti, ihmekkös kun hieman tykkäsi lonksua. Se on nyt korjattu erinäisillä ankkureilla ja nastoilla ja millä lie biomekaanisilla vempaimilla.

Ihme vuosittainen sairaskertomusblogi tämä muuten. Siihen on tultava muutos.

Velipoika lähti sitten maailmalle, my brother went onto the world. Onnea matkaan sille, aika mielenkiintoisia kohteita tiedossa. Tällä hetkellä se taitaa hämmentää jossainpäin Etelä-Afrikkaa. Not bad. Paitsi että siellä on talvi. Jospa saisi sen kiinni vaikka Riosta joulun tienoilla, ken tietää...

Kolmas kouluvuosi on takana, yksi vielä edessä. Tehtiin aivan upeita juttuja. "Veitset leikkaa ilman", Moilasen Jussin sydämen tuotos oli älytön suksee jota oli helvetin hauska tehdä. Saimme kuin saimmekin muodostettua aidosti toimivan ensemblen. Sillä käytiin festareillakin Serbiassa pokaamassa palkintoja (special award ja best actress, Ulla!), ja heinäkuussa mennään naapurimaahan Montenegroon! Loistavaa! Tämä on yksi hienoimmista puolista teatterin tekemisessä, hyvin elossa oleva festaritoiminta, aito yhteisöllisyys.

Toinen merkittävän hieno projekti oli "Kullanmuru", brittiläisen Caryl Churchillin omintakeinen teksti, josta teimme pirun hyvää teatteria, vaikka itse sanonkin. Farssin tarkkuutta ja traagista tyhjyyttä, absurdia huumoria ja strutsi. Ihanaa. Guirguir.

Nyt on käsi paketissa ja rytksti aikaa lukea, ja kirjoittaa. Rästiin jääneitä esseitä, sekä kandin portfolio. Jotain ryhmädynamiikkaan liittyvää se tulee olemaan.

Kesä on ollut ikimuistoinen. Valmistettiin ja esitettiin Maailmanmiehet -niminen komedianäytelmä ja kierrettiin esittämässä sitä heinäkuun ajan ympäri Suomea. Näytelmästä itsestään voi käydä lukemassa sen omilta sivuilta http://www.maailmanmiehet.net Oli mahtava reissu, Varsinkin Pohjois-Suomi jäi luontoineen ja välittömine ihmisineen mieleen. Kuvassa kikkailen hiekkasärkällä Hailuodon Marjaniemessä. Hieno paikka, sekin. Ja itse näytelmän esittäminen oli enemmän kuin antoisaa, kahden miehen rytistys, kesto 1,5h ja aina uudessa paikassa. Haastetta riitti, ja paljon oppi. Se, että oli täysin omillaan toisen näyttelijän ja heppoisen teatterintaian varassa antoi läsnäololle aika vahvan merkityksen. Ja energialle. Nyt on vielä viikko lomaa ja sitten taas uudet raudat tulille, ensi-ilta seuraavasta jutusta on syyskuun 23. päivä Teakissa. Taas mennään, fiuu.

Kevättä ehkä. Tulis nyt. Ja mulla on taas lintuinfluenssa.

Käväisin tuossa hiihtolomalla Lontoossa. Yllärinä suhteellisuudentajunsa kadottanut veljeni oli buukannut päiväreissun Dubliniin, Irlantiin. Siellä oli hotellihuone ja teatterivaraus sekä tajunnan ja makuhermot räjäyttävä panimokierros Guinnessin panimolla. Mahtava reissu. Irlanti oli vastakohtien maa; helvetin kylmä ilma mutta aidosti sydämmellinen ja lämmin tunnelma. Sinne palaan varmasti vielä joskus. Usein sanotaan että suomalaisilla ja irkuilla on paljon yhteistä. Se pitää paikkansa, ainakin alkoholitottumuksien mukaan. Ja sehän tuntuu ihmistä niin paljon nykyään määrittävän, se kuinka paljon dokaa(ts. miten käyttää vapaa-aikansa), mikä tuntuu aika kierolta. Mutta irkut rulaa.

Lontoossa tutustuin taas paikalliseen kulttuurielämään. Old Vic-teatterissa käytiin katsomassa Resurrection Blues, joka on Arthur Millerin viimeinen teksti ennen kuolemaansa. Nokkela komedia ja milleriläisittäin hyvin monitasoinen tarina. Lavalla mm. Neve Campbell, Peter Mcdonald ja Matthew Modine. Piipahtipa Kevin Spaceykin katsomassa näytelmää, siinä parin penkin päässä. Mui bien. Muita kulttuurielämyksiä oli The Blue Man Group, audiovisuaalinen elämysmatka, toimi loistavasti. Vegasista alunperin lähtenyt show on kolmen kuvataiteilijan kehittämä ja se perustuu paljolti arjen ja perusinhimillisten piirteiden ihmeellistämiselle ja niillä leikittelylle. Tekivätpä maalauksiakin lavalla. Reissu oli kaiken kaikkiaan suksee. Kuvassa meikäläinen häpäisen jonkun sotamuistomerkin Dublinissa. Sori.

Mutta Suomi rokkaa. Ehkä. Ja mulla on taas lintuinfluenssa. Kvaak. Pitää koittaa parantua pääsiäiseen mennessä, tiedossa on reissu Himokselle. Alppilajeja ja minttukaakaota. Tsek.

Kärsin. Kovin flunssa neljään vuoteen. Enkä ole edes pelehtinyt lintujen kanssa, saatika sitten mennyt syömään mokomia.

Joulu tulee varmasti ja rymisten, jengi rupeaa pikkuhiljaa olemaan aivan sekaisin, posti täyttyy mainoksista ja Tiimari tyhjenee. Kaunis asiahan joulu on, ilman muuta, mutta tässä mielentilassa korvan raapiminenkin on liian hektistä puuhaa. Ja kylmyys ja viima tekevät oman osansa tunnelmaan, vaikka näyttää silti että uusi omistusasuntoni pitää talven mukavasti ikkunan takana. Niin, ostin asunnon, ja hyppäsin suinpäin velkavankeuteen. Kämppä ainakin on hieno.
Toinen vuosi Teakissa on nyt puolessa välissä ja kysymykset pikemminkin lisääntyvät kuin saavat vastauksia. Mutta sehän on helvetin hyvä juttu, vastaukset tulevat sitten kun ovat tullakseen, jos koskaan. Eikä tässä duunissa ole edes mitään absoluuttista totuutta, ei, mikä on toisaalta aivan mahtavaa ja vapauttavaa, mutta toisaalta joskus myös hemmetin ärsyttävää ja vaikeaa... Mä kuulun muuten siihen harvojen joukkoon jotka ovat lyöneet Teatterikorkeakoulussa lehtorinsa tajuttomaksi. Akrobatian tunnilla humautin tosiaan tuossa aikaisemmin syksyllä opettajaa vahingossa ohimoon ja se sai aivotärähdyksen. Siitä on ilmeisesti tulossa Kultainen Hanska –palkinto, tai niin se Professori kettuili. Ei kannata tulla meikäläisen umpikierojen takaperinpuolivolttien eteen, niin.

Miltei vuosi päivittämättä. On hieman pitänyt kiirettä. Eikä Bloggerin näyttäytyminen koneellani ainoastaan japaninkielisenä ole myöskään helpottanut asiaa. No. Teatterikorkea on oiva paikka. Koulu joka antaa eväitä kaikkeen mitä voi ikinä kuvitella. Näyttelijä heijastaa todellisuutta, antaa siitä oman tavoitteellisen tulkintansa. Kaikki mitä on, on näyttelijän työkaluja. Mieletön ajatus. Meidät koulutetaan helvetin älykkäiksi yksilöiksi, joiden pitää toimia vaiston varassa ryhmän ehdoilla. Upea ristiriita. Tärkeintä on itsetuntemus, tai ainakin todella tärkeää, sen on oppinut vuoden aikana. Se, että tietää miten itse toimii ja miten kehittää itseään parhaiten ja mihin suuntaan on hillitömän monimutkainen prosessi, joka ei tule koskaan päätökseen. Onneksi.
Kouluvuosi on nyt suurimmalla osalla ohi, me muutamat jatkamme Tallinnaan BigStage-kurssille ottamaan tuntumaa suureen näyttämöön. Juhannukseen asti kestää tämä, mutta perusopetus on virallisesti ensimmäisen vuoden osalta ohi, ja hyvältä tuntuu. Kiitos rakkaat ystävät, aivan makhia homma.

Ehkä Suomen laiskin blogin päivittäjä. No, nyt puhun. Elämä heitti volttia tuossa viime viikon perjantaina kun tuli tietoon Teatterikorkeakoulun valintojen tulokset. Eli näyttelijähän minusta tulee, niinkuin aina pitikin, aina siitä lähtien kun kuusivuotiaana imitoin Louis Armstrongia meidän olohuoneessa vieraille. Seuraavat neljä vuotta siis ainakin tulee lymyiltyä täällä pääkaupunkiseudulla, mikä on vallan mainiota. Ne tulevat olemaan raskaita, mutta varmasti todella antoisia vuosia. Syksyllä näkee mitä se puuha on, mutta ennen sitä tässä on mahtava kesä vielä vietettävänä. Kesässä on tosin se paha puoli, että koskaan ei saa tehtyä sitä kaikkea mitä on suunnittellut, ja se on fakta. Joten yleensä on parempi vaan vetää reilusti lonkkaa turhan sähläämisen sijaan. Jotakin must-juttuja toki on, kuten Ilosaarirock, joka on ehdottomasti vuoden paras juhla, tänä vuonna vielä höystettynä Kaucaalla. Keski-Euroopassakin voisi piipahtaa ja morjestamassa broidia, joka sujahti töihin Lontooseen... Katsotaan. Nähdään kesällä.